Se oli elämäni vaikein päätös sillä hetkellä.Olin työstänyt sitä mielessäni jo pitkään.Ottanut selvää miten sitä haetaan ja millainen prosessi se on.Halusin tietää mitä pitää tehdä, jos sen aika tulisi.Se ei kuitenkaan mennyt niin kun olin itselleni sen selvitellyt.Järki ja tunne kun eivät kulje käsikädessä.
Puntaroin asiaa mielessäni.Lykkäsin ja lykkäsin yhä uudelleen ja uudelleen.En ollut ollenkaan varma että olisiko se oikea ratkaisu.Mielessäni oli eri vaihtoehtoja ja pohdin päätökseni tulevia seurauksia.Monet järkiperäiset asiat puolsivat kuitenkin tuota päätöstä,mutta tunne puoli harasi vastaan.Toinen ystävistäni kehoitti jatkamaan toinen oli ehdottomasti eron kannalla.Myös mieheni terveydentila huolestutti.Se kuitenkin lopulta ratkaisi koko asian.Tajusin ettei hän aikonutkaan tehdä asioittemme eikä terveydentilansa parantamiseksi mitään.Lupaili ja lupaili aina vaan uudestaan ja uudestaan muttei toteuttanut käytännössä koska ei ollut pakko.Hän ei halunnut muuttua.Hänessähän ei ollut mitään vikaa.Olin ainoa syypää tässä sotkussa.Hän halusi minun ottavan kaiken vastuun.Pesevän yksin tämän likapyykin.Hän halusi että minä räpiköin hänen puolestaan ja alistun hänen alistavan käytöksensä alle.Hänestä se oli oikeutettua.Kestäisin kaiken mitä hän halusi minulle tehdä.Hän sanoikin minulle”Nyt saat tuntee saman kun miltä musta tuntuu”Ottaisin sen kaiken paskan niskoilleni ja rypisin kunnes rukoilisin armoa tai tappaisin itseni.
Monta viikkoa mietin tuota päätöstä, mutta hänen uhkaava käytöksensä sai minut liikkeelle.Omat pelkoni ajoivat minua siihen ratkaisuun.En uskonut sanaakaan enää hänen puheistaan.En uskonut hänen muuttuvan.Pelkäsin hänen tappavan minut tai ainakin henkisesti olisin varmasti kuollut.En halunnut enää olla tunteeton zompi, vaan tunteva nainen.Onnellinen nainen hyvässä turvallisessa, luotettavassa parisuhteessa.
Kolmannella kerralla vasta sain nuo paperit jätettyä.Siinä meni kaksi viikkoa.Olin unohtanut ottaa hänen sotutunnuksen ylös.Sitten pääsin jo maistraattiin asti kuullakseni että olin aivan väärässä paikassa.Kolmannella kerralla olin poliisilaitoksella käräjäoikeudessa ja jätin paperin sinne.Olin yllättynyt että se oli niin helppoa.Ei jonotusta ,ei kuulusteluja, pelkkä paperin antaminen riitti.Tosin pyysin merkinnän ettei osoitetietojani saa lähettää eteenpäin edes toisenvaiheen aikana.
Se minut kuitenkin yllätti että kestää ainakin kolme viikkoa ennen kun mieheni saa tiedon siitä.Päätin kertoa hänelle itse mitä olin tehnyt.Se ei vielä häntä romahduttanut.Vasta kun haastemies vei sen hänelle.Hän romahti ja tajusi asioiden oikean tilan.Avioliiton lopun.Itse en ole sitä vieläkään tajunnut.Elättelen yhä mielessäni että jospa se kuitenkin jatkuisi ja kaikki kääntyisi hyväksi.Mieheni muuttuisi ja unohtaisi menneet.Aloittaisimme puhtaalta pöydältä.
Kuitenkin jättäessäni tuon lapun en olisi sitä kumminkaan halunnut jättää.Se tuntui niin lopulliselta päätökseltä ja pahalta.Monien vuosien mitätöimiseltä.Nyt vain odottelen ja kuulastelen miten käy.Sanoin miehelleni että hän tekee lopullisen ratkaisun tuon asian suhteen.Heitin pallon hänelle.Nyt hän joutuu tekemään tämän lopullisen päätöksen.Ehkäpä elämänsä ensimmäisen vaikean päätöksen.
Ei kommentteja toistaiseksi.
